Miksi kävellä vuorokausi putkeen?
Mistä idea lähti?
Oli vuosi 2020, ja pandemia oli muuttanut maailmamme.
Turvallisuuden tunne, yhteisöllisyys ja läheisyys, omat voimavarat ja merkityksellisyys – kaikki heitti häränpyllyä alkuvuonna, kun pelko ja huoli omasta ja läheisten terveydestä sekä maailman tilasta yleensäkin valtasivat arkemme.
Näin jälkikäteen katsottuna tuo ajanjakso oli käänteentekevä itselleni monessa mielessä. Jos palaan hetkeksi muistoissani taaksepäin, näen (jokseenkin) urahakuisen ja työtä paiskivan itseni naputtelemassa tietokonetta iltamyöhään, edistämässä loputtomia työtehtäviä tai opiskelemassa töiden jälkeen. Koin, että mitä enemmän tein, sitä enemmän minua (toivottavasti) arvostettaisiin ja kiiteltäisiin. (Ihan vaan FYI: mut saa tekemään aika paljon ihan vaan sillä, että vähän kehuu ja kiittää – edelleenkin. 😄)
Tämä kaikki muuttui pandemian keväänä, kun minut lomautettiin osa-aikaisesti. Yhtäkkiä elämässä olikin tilaa. Tilaa, jota en aina osannut käyttää mielekkäästi. Itse asiassa opettelen sitä edelleen. Se tila oli kuitenkin juuri sitä, mitä silloin tarvitsin – ja tarvitsen edelleen.
24h Mielen Vaelluksella vuonna 2022, Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa
Kun kävelee 24 tuntia putkeen, pääsee kokemaan, miltä tuo tila tuntuu. Siinä hetkessä elämällä on yksi tarkoitus: laittaa jalkaa toisen eteen. Te kaikki olette varmasti kokeneet sen tunteen, kun luonnossa kävellessä aika pysähtyy ja juuri siitä hetkestä tulee merkittävin asia ikinä. Arjessa paahdamme eteenpäin, toistamme tiettyjä kaavoja ja automaatioita, unohtaen usein pysähtyä kuulostelemaan, mitä meille oikeasti kuuluu. Elämän merkitykselliset hetket voivat tällä tavoin valua hukkaan, jäädä huomiotta. Ei muisteta pysähtyä ja nauttia siitä, että on elossa.
Kun kävelee 24 tuntia putkeen, turha karsiutuu pois. Se tarkoittaa myös sitä, että ajatukset, tunteet ja tuntemukset nousevat pintaan – myös ne hankalammat. Mutta kun kävelee 24 tuntia putkeen, oppii myös huomaamaan, ettei mikään ole pysyvää. Hankalat hetket sulavat pois. Ne väistyvät, kun nouset kerolle, annat pienen tuulenvireen hyväillä poskeasi ja näet yöttömän yön auringonsäteen pilkahtavan pilven takaa. Kuulet kanssavaeltajien äänet ja tiedät, että he ovat saman kokemuksen äärellä kanssasi.
Mutta miksi alun perin lähdin luomaan tapahtumaa, saatat kysyä. Halusin kahta asiaa:
Tehdä jotain merkityksellistä ja auttaa niitä, jotka eniten tarvitsevat valonpilkahdusta elämäänsä. Siksi vaelluksilla kerätään rahaa Mieli ry:lle – jokaisen osallistujan osallistumismaksusta menee 15 % suoraan vaelluksen Mielipotti-keräykseen.
Koetella omia rajojani ja kokea, miltä tuntuu tehdä jotain, mikä kuulostaa hurjan vaikealta. Halusin oppia ajatuksistani, peloistani, onnistumisistani – oppia kehostani ja mielestäni.
Olen nyt tehnyt 24h Mielen Vaelluksen neljä kertaa. Jokaisesta kerrasta on jäänyt käteen roppakaupalla oppeja. Jokaisesta kerrasta on jäänyt käteen sekä onnistumisen että epäonnistumisen tunteita. Olen myös oppinut, että kaikki nuo tunteet ovat osa kokemusta – aina muuttuvia, aina merkityksellisiä.
Toiveikkaana ja odottavin mielin katse on vuoden 2025 vaelluksissa. Olisiko tämä se vuosi, kun näemme vaelluksella?
